Arkea, juhlaa ja tätä hetkeä

Vilkaisin pikaisesti kalenteria ja oli pakko katsoa uudestaan. Ripeän laskutoimituksen perusteella olen lorvinut Madridin kaduilla jo kuusi kuukautta, Espanjassa kaiken kaikkiaan seitsemän.

Tekisi mieli alkaa jaaritella tulevaisuudesta ja siitä, kuinka viiden kuukauden päästä Suomeen siirtyminen ei tunnu kotiinpaluulta vaan kodista lähdöltä. Koska kuitenkin tiedän, että monelle viisi kuukautta on pikemminkin pieni ikuisuus kuin häviävän lyhyt ajanjakso, jätän murheilun toiseen kirjoitukseen. Nyt keskityn tähän hetkeen.

Näyttökuva 2016-02-22 kello 15.50.52

Vuoden ensimmäiset kaksi kuukautta ovat hujahtaneet ohi varoittamatta, on ollut vähän arkea ja paljon juhlaa, tai ehkä sittenkin juhlavaksi kääriytynyttä arkea. Pienet asiat, yllätykset, uudet tuttavuudet, ihanat tutut naamat, brunssit ja viinilasilliset, aurinko. Alan pikku hiljaa uskoa paikallisten lupauksia siitä, että kuukauden päästä on jo kunnolla lämmin, kun helmikuun toiseksi viimeisellä viikolla lämpöä on 15 astetta enkä näe auringonsäteiden vuoksi eteeni matkalla metroasemalle.

Näyttökuva 2016-02-22 kello 15.50.00

Ensimmäinen lukukausi yliopistolla loppui puolitoista viikkoa sitten. Pääsin kaikista kursseistani läpi, tosin muutamasta vain hyvin täpärästi. Tentteihin on hankalaa lukea, kun ympärillä on niin paljon muuta kiinnostavaa.

Vuoden toinen opintorupeama alkoi viime viikolla, ja toistaiseksi motivaatio on korkealla. Valitsemani kurssit ovat edellisiä innostavampia, ja yliopiston aamuvuoro aikaisine herätyksineen saa olon hyödylliseksi. (Kunhan edellinen ilta ei ole päässyt venähtämään.)

Näyttökuva 2016-02-22 kello 15.50.16

Tänään noustessani yliopiston metropysäkin rullaportaita kiinnitin huomioni tasanteella soittavaan viulistiin. En ole koskaan kuulunut niihin, jotka jättävät katusoittajille rahaa, vaan vetoan aina omaan rahattomaan opiskelijastatukseeni (mikä on kurjaa, kun ottaa huomioon oman musiikillisen taustani). Käveltyäni viulistin ohi tuli tunne, että tänään on tehtävä toisin. Luennolta palatessani muistin päätökseni, ja soittaja olikin yhä paikallaan soittamassa todella tuttua, mutta etäistä kappaletta. Sadoista ohi kiirehtivistä opiskelijoista kukaan muu ei tuntunut kiinnittävän musiikkiin mitään huomiota. Hetken oikeaa melodiaa päästä etsittyäni tajusin, että siinä, Madridin Ciudad Universitaria -asemalla espanjalainen katusoittaja esitti Sibeliuksen Finlandia-hymniä. En uskonut sattumaksi.

Näyttökuva 2016-02-22 kello 15.50.34

Usko sattumiin on täällä muutenkin vähissä. Tuntuu, että Madridissa voi tapahtua mitä tahansa koska tahansa, mutta kaikella on tavallaan silti tarkoitus.

Konkreettisin muisto tästä vuodesta on kirjoitettuna ihooni. Ranteessani on tammikuusta lähtien lukenut será, will be. Täydellinen mantra kaltaiselleni jatkuvasti tulevaa pohtivalle ja suunnittelevalle. Kaikki tulee, jos ja kun on tullakseen.

 

Normaali

Erilaista Madridia etsimässä

 

Vuonna 2011 journalisti Martín López Cano päätti perustaa blogin auttaakseen ystäviään löytämään ruokapaikkoja ja kulttuurimenoja kotikaupungissaan Madridissa. Madrid Diferente -niminen blogi oli Lópezille aluksi harrastus. Hän osti viikoittain Madridin kulttuurielämästä kertovia oppaita pysyäkseen kartalla pääkaupungin tapahtumista ja uusista ravintoloista.

”Ystäväni kääntyivät aina minun puoleeni miettiessään mitä tehdä tai missä ravintoloissa syödä. Olin kuin kävelevä kulttuuriopas”, López nauraa.

Huomatessaan, että Madridista puuttui kokonaan verkossa toimiva kulttuuriopas, López päätti käyttää tilaisuuden hyödykseen. Hän aloitti vierailemalla ravintoloissa valokuvaajaystävänsä kanssa. Lähestymistapa yllätti paikkojen omistajat: yksipuolisen kritiikin tekemisen sijaan López halusi haastatella heitä.

”Journalistina minulle oli alusta lähtien selvää, että en aikonut kirjoittaa mielipiteitä vaan jakaa tietoa. Ravintoloitsijat hämmästyivät. Ensimmäistä kertaa bloggaaja pyysi heiltä haastattelua.”

martin lopez

”Madridilaiset ovat todella sydämellisiä. Kaikki haluavat tehdä asioita ja liikkua kaduilla”, kertoo Martín López CanoMadrid Diferente -blogin perustaja.

Sosiaalinen media moottorina

López oli käynyt verkkomarkkinoinnin kurssin, ja hänen bloginsa nousu osui samaan aikaan Facebookin, Twitterin ja Instagramin kaltaisten sosiaalisten medioiden kasvun kanssa. Juuri näiden työkalujen avulla blogi löysi yleisönsä.

”Olemme pitäneet hyvää huolta sosiaalisen median kanavistamme. Ne ovat olleet avainasemassa blogin toiminnalle”, López vahvistaa.

Parasta sosiaalisessa mediassa on Lópezin mielestä se, että sen kautta voi olla nopeassa ja suorassa yhteydessä yleisöön. Saadakseen blogin kasvamaan hän päätti laajentaa sisältöjä käsittelemään ravintoloiden lisäksi muita kulttuurisuunnitelmia, aina lukijoiden kommentit huomioon ottaen.

”Internet on välitön: kun teet julkaisun, näet siihen kohdistuvat tykkäykset reaaliajassa. Kokeilen erilaisia sisältöjä ihmisten reaktioiden perusteella. Jos näen, että jokin toimii todella hyvin, jatkamme samalla linjalla. Sosiaalinen media on meidän näyteikkunamme ja kasvumme moottori.”

Nopea viestintä toimii myös toiseen suuntaan. Jos jokin ei viehätä yleisöä, se tulee ilmi.

”Jos teet virheen, saat kuulla siitä. Sekin on hyvästä, koska saat tietää ihmisten tarpeista, sekä siitä, mistä he työssäsi pitävät ja mistä eivät. Näin osaat myös korjata virheesi”, López sanoo.

 

Journalistista yrittäjäksi

Madrid Diferente on kasvanut nopeasti lähes viiden elinvuotensa aikana. Harrastuksesta tuli Lópezille kokopäivätyö jo kolme ja puoli vuotta sitten.

Jos blogilla oli alussa noin 100 vierailua kuussa, nykyään niitä voi olla päivittäin jopa 5.000. Suosion myötä monet brändit haluavat tehdä yhteistyötä blogin kanssa.

”Yleisömme koostuu 25-45-vuotiaista, eli ihmisistä, jotka kuluttavat, käyvät ulkona ja tuhlaavat eniten. Kyseessä on todella kiinnostava yleisö brändien näkökulmasta”, López selittää.

Vuonna 2013 hän perusti viestintätoimisto Diferente Comunicaciónin hallitakseen blogille tulevia yhteistyöpyyntöjä.

”Ajattele, olin journalisti, ja nyt olen yrittäjä. Uuteen maailmaan heittäytyminen on opettanut minulle valtavasti”, López kertoo.

López kuvailee Madrid Diferenteä tiedotusvälineeksi. Blogissa julkaistaan kaksi tai kolme artikkelia joka päivä, ja toimitus saa jatkuvasti yhteydenottoja paikoista, jotka haluavat itsestään artikkelin sivustolle.

”Valitsemme kriteeriemme mukaan, minne mennä: paikkojen on oltava houkuttelevia, kiinnostavia ja laadukkaita, mutta edullisia. Toistaiseksi olen onnistunut huomaamaan, mistä ihmiset pitävät”, López sanoo.

 

”Kopioimalla ei etene mihinkään”

Suosio ei tule yksin. Silloin tällöin julkaistaan verkkosivuja, jotka yrittävät imitoida Madrid Diferenteä. Lópezia tämä ei häiritse, koska hän tietää, että yleisö osaa erottaa kopion alkuperäisestä.

”Jos olen oppinut jotain tänä aikana, se on se, että kopioimalla ei etene mihinkään. Ihmiset eivät ole tyhmiä. He huomaavat, kun kyseessä on uusi, originaali ja laadukas formaatti.”

Säilyttääkseen asemansa Madridin kulttuurielämän johtavana digimediana on tiedettävä aina, mitä ympärillä tapahtuu.

”Tarkkailen kaikkea, mitä julkaistaan säilyttääkseni johtoasemani verkossa. Yritämme aina parantaa, jotta meitä ei ohitettaisi.”

Vaikka on lähes mahdotonta ennustaa, mitä digitaalisessa ympäristössä voi tapahtua, López luottaa intuitioonsa. Toistaiseksi se on tuonut sivustolle paljon menestystä.

”Olen ollut internetin kanssa tekemisissä paljon, mutta tässä ympäristössä ei ole olemassa määriteltyä strategiaa tai tarkkoja ohjenuoria. Meillä on ollut paljon onnea, sillä kaikki mitä olemme tähän mennessä tehneet on toiminut ja vedonnut ihmisiin”, hän hymyilee.

”Olen aina pyrkinyt asemoimaan meidät mediana, joka esittelee kaupungin muodikkaimmat ja toimivimmat paikat edullisen hintatason huomioon ottaen. Olemme onnistuneet, sillä ihmiset muistavat meidät mediana, jonka puoleen kääntyä näissä asioissa.”

 

Martín López Cano

Syntynyt: Marraskuussa 1976

Syntymäkaupunki: Jaén, Espanja

Opinnot: Journalismi, Universidad Complutense de Madrid

Lempiasia Madridissa: ”Ihmiset ovat todella sydämellisiä. Kaikki haluavat tehdä asioita ja liikkua kaduilla. Madrid on suuri kaupunki, jossa on runsaasti kulttuuriaktiviteetteja, sosiaalista elämää ja liikettä. Juuri sitä minä rakastan, sillä en pysy paikallani enkä koskaan ole kotona.”

Normaali

Joulukuun tärkeimmät

Eletään jo joulukuun yhdeksättätoista, mutta Madridin 15 asteen lämpötiloissa talvi tuntuu harvinaisen kaukaiselta vuodenajalta. Kuljen yhä samassa ohuehkossa nahkatakissa kuin syyskuussa, ja Suomesta raahaamieni villapaitojen suuntaan ei ole tarvinnut edes vilkaista. Sateesta (lumesta nyt puhumattakaan) ei ole ollut tietoa viikkoihin.

Normaaliksi näin lämmintä talvea ei voi kuulemani mukaan kutsua, sillä lämpötilat painuvat Madridissa yleensä alemmas, jopa nollaan. Kuluva vuosi on kokonaisuudessaan ollut poikkeuksellisen (tarkalleen Espanjan historian neljänneksi) lämmin.

Lämmin sää on yksi syy siihen, miksi en ole vielä ymmärtänyt fiilistellä joulua. Glögin, joulutorttujen ja piparkakkujen puuttuessa olen yrittänyt virittäytyä tunnelmaan kynttilöillä ja ikkunaan ripustettavilla jouluvaloilla.

Joulun promoaminen on toisaalta Suomessa mielestäni huomattavasti näkyvämpää kuin täällä. Itse havahduin juhlan lähestymiseen ”vasta” noin kuukausi sitten, kun lähikauppani makeishyllylle raivattiin tilaa joulukarkkeja varten. Keskustan suuremmilla kaduilla on toki jouluvaloja, mutta niistä ei ole pidetty samanlaista meteliä kuin Helsingissä. (Voi myös olla, että en liiku Madridin ostoskaduilla riittävästi huomatakseni joulun ympärille rakennettua hulabaloota.)

Palaan maanantaina viettämään joulua Helsinkiin, joten eiköhän joulutunnelman sisäistäminen vielä onnistu. On kieltämättä ihanaa päästä kokonaiseksi viikoksi löhöämään ja syömään ilman Malasañan vastustamatonta yöelämää ulko-oven takana odottamassa. Kukkaro kiittää, palataan asiaan uutena vuotena.

Ennen lähtöä ehdin vielä jännittää Espanjan huomisia 20D-nimellä (20 de diciembre, joulukuun 20. päivä) kulkevia parlamenttivaaleja – on kiinnostavaa nähdä aitiopaikalta, minkälainen poliittinen muutos kriisistä hivuttautuvaa maata odottaa. The Financial Timesin hyvä aiheeseen johdattava artikkeli löytyy täältä.

Viimeiset viikot vaaliväittelyitä on tullut jatkuvalla syötöllä lähes jokaiselta espanjalaiselta tv-kanavalta. Kiinnostavaa on, että tämän lisäksi neljän suurimman puolueen kandidaatit ovat ahkerasti osallistuneet myös moniin ajankohtais- ja jopa hupiohjelmiin. He tanssivat, laulavat, soittavat kitaraa ja osallistuvat erilaisiin koomisiin ohjelmanumeroihin parhaaseen katseluaikaan.

pablooo

Podemos-puolueen johtaja Pablo Iglesias soittamassa kitaraa El Hormiguero -ohjelman juontajan kanssa marraskuussa. Kuva: El Mundo

Edustajista pyritään toden teolla luomaan sympaattista, helposti lähestyttävää ja jopa mediaseksikästä kuvaa. Lisäksi verkossa pyörii satoja memejä, gifejä ja hauskoja videoita kandidaateista.

debate

Kahden suurimman puolueen edustajat (PSOE:n Pedro Sánchez vasemmalla ja kansanpuolue PP:n Mariano Rajoy oikealla) väittelivät tällä viikolla Cara a cara -nimisessä debatissa. Väittely huipentui edustajien toistensa tiukkasanaiseen sättimiseen. Keskellä olevan tuskaisen näköisen moderaattorin suuhun laitettiin memessä lause: ”Ei olisi koskaan pitänyt opiskella journalismia.” Kuva: Esdiario

Monet paikallisista, joiden kanssa olen aiheesta puhunut, ovat vielä epävarmoja äänestään. Nähtäväksi jää, onko puolue-edustajien televisiotempauksista ollut lisähyötyä kansan tuen saavuttamisessa.

Normaali

Opiskelusta

Vaikka elämäni Madridissa koostuu (enimmäkseen) muustakin kuin opiskelusta, on se kuitenkin perimmäinen motiivi sille, miksi vietän vuotta ulkomailla. Lienee siis paikallaan puhua hieman yliopisto-opiskelusta Espanjassa, joka ei onneksi ole kaoottisuudeltaan samaa tasoa kuin mitä oli pelkkien kurssien valitseminen.

Lukuvuosi jakautuu Espanjassa kahteen jaksoon: syys- ja kevätlukukauteen. Kurssit kestävät siis puoli vuotta kerrallaan, eivät viittä kuutta viikkoa kuten Suomessa. Opiskelijat valitsevat suurin piirtein kymmenen kurssia koko lukuvuodelle, viisi kummallekin lukukaudelle.

Pakollisia kursseja järjestetään molempina lukukausina useasti. Opiskelijat valitsevat joka vuosi, haluavatko käydä koulussa aamuisin (omassa yliopistossani joko klo 9-13 tai 11-15) vai iltaisin (16-20). llta- ja aamuvuorojen mukaan määräytyy myös, mikä ryhmä kustakin kurssista osuu kohdalle. Itse valitsin ensimmäiselle lukukaudelle viestinnän opinnoista pelkkiä iltakursseja (vaikkakin viikottaiset sosiaalipsykologian luentoni osuvat tiistai- ja torstaiaamulle). Kevätlukukaudelle otin vaihtelun vuoksi aamukursseja, mikä kaduttaa jo nyt. Olen tottunut iltavuoroon yllättävän hyvin: ehdin aamupäivisin tehdä kouluhommia, käydä kaupungilla tai yksinkertaisesti nukkua myöhään, jos edellinen ilta on päässyt venymään. Lisäksi iltaluentojen jälkeen on vielä hyvin aikaa käydä esimerkiksi kuntoilemassa. Täydellinen kombo!

Näyttökuva 2015-12-04 kello 14.21.34

Sitten itse kursseihin ja opetukseen. Opiskelen kokonaan espanjaksi, mikä ei ole tuottanut kielitaitoni vuoksi minkäänlaisia ongelmia. Onneksi näin, sillä professorit eivät tosiaankaan hidasta tahtiaan tai puhu yhtään selkeämmin artikuloiden kenenkään takia. Viestinnän kursseja minulla on ensimmäisenä lukukautena neljä: journalististen yritysten hallinta ja johtaminen, poliittinen tieto ja viestintä, tieteeseen ja kulttuuriin erikoistunut journalismi sekä mainosten tuotanto ja toteutus. Kuten missä tahansa, opetus vaihtelee huomattavasti opettajasta ja käytetyistä menetelmistä riippuen.

Yksi asia, joka lähes kaikkia kursseja yhdistää, on niiden jakautuminen kahteen osaan: teoriaan ja harjoituksiin. Kaikkia kurssejani on kaksi kertaa viikossa, joista toisella käydään läpi oppiaineen teoriaosuutta, ja toisella tehdään harjoituksia aiheeseen liittyen. Toinen merkittävä ero Suomen yliopisto-opetukseen on, että lähes kaikilla kursseilla tehdään valtavasti ryhmätöitä. Esimerkiksi mainoskurssilla teemme kurssin mittaan ryhmissä yhteensä neljä mainosvideota.

Neljästä viestinnän kurssistani kaksi on yllättänyt erittäin positiivisesti nimenomaan käytännönläheisyydellään. Toinen on edellä mainitsemani mainosten tekemiseen ja tuotantoon perehtyvä kurssi, jolla opiskelijat päästetään tutustumaan läheltä koko prosessiin, aina alun suunnittelusta itse videon kuvaamiseen ja editointiin. Ainoa miinus on ryhmätöiden tiukka tahti ja jatkuvasti toisiaan seuraavat deadlinet.

Toinen kursseista ja ehdoton suosikkini on tieteeseen ja kulttuuriin erikoistunut journalismi. Kurssi on valitsemistani ainoa vapaavalintainen, joten tunnelma on luennoilla aivan erilainen kuin pakollisilla kursseilla. Opiskelijat ovat aidosti innoissaan ja malttamattomia aloittamaan uransa toimittajina. Myös opetus on todella vapaamuotoista, keskustelua opettajan yksinpuhelun sijaan. Joka toisella luennolla keskustellaan viikon aikana puhuttaneista uutisista, ja joka toiselle luennolle saapuu vieraaksi journalismin ammattilainen kertomaan työstään ja tarinastaan. Kurssin suorittamiseksi perustimme omat blogit (omani löytyy täältä), joihin kirjoitamme viikottain artikkeleita kulttuuriin tai tieteeseen liittyvistä aiheista. Kurssia pitävä professori nauttii selvästi työstään, mikä välittyy myös opiskelijoihin.

Muut kaksi viestinnän kurssia eivät ole huonoja, mutta niiden kohdalla inspiraationi on ehtinyt laskea moneen otteeseen. Poliittinen tieto ja viestintä on kutistunut opettajan monologiksi luokan edessä. Journalististen yritysten hallinta ja johtaminen (käytännössä kurssi on pelkkää taloustietoa) on sisällöltään minulle täysi mysteeri, sillä luennoille mennään lähinnä nauramaan. Professori on varsin eläväinen herra, joka kirjaimellisesti hyppii luennoilla pulpettien päällä, puristelee opiskelijoita poskista ja pistää kesken luennon YouTubesta soimaan vanhan flamencokappaleen ja tanssii sen tahtiin, koska suomalainen vaihto-opiskelija ei ole sitä kuullut. Hauskaa? Kyllä. Opettavaista? Not so much.

Vaihtelevuudesta huolimatta olen positiivisesti yllättynyt espanjalaisen opetuksen laadusta. Luultavasti tilanne voi monen muun oppiaineen kohdalla olla erilainen, sillä viestinnällä ei ole samanlaista kiveen hakattua teoriapohjaa kuin vaikkapa matemaattisilla aineilla. Varaa soveltamiselle siis on. Lisäksi opetukseen liittyvät käytännön asiat ovat kohdallaan: professorit saapuvat luennoille (lähes) ajoissa, käytössä on Moodlen kaltainen virtuaalikampus sekä opetustilat ja -välineet ovat (suurimmilta osin) hyvässä kunnossa. Samaa ei voinut aikoinaan sanoa Argentiinasta.

Madridissa alkaa taas kerran pitkä viikonloppu, josta aion nauttia tanssien, syöden, kahviloissa notkuen ja linnanjuhlia katsoen. Lämpötilat notkuvat 14 ja 18 asteen välillä, ulos mennessä suojaksi riittää nahkatakki ja löysästi sidottu kaulahuivi.

Normaali

Karkumatkalla A Coruñassa

Viime viikko oli yksi niistä, jolloin kaikki kurja tuntuu kaatuvan kerralla niskaan. Vietin monta päivää kuumeessa ja vatsataudissa sängyn pohjalla, ulkona satoi taukoamatta (melko harvinaista Madridissa), ja ihmissuhdesotkut kiersivät rasittavaa kehää ajatuksissani. Oli pakko pistää peli poikki hetkeksi ja ottaa suunta jonnekin muualle.

Madridissa oli sopivasti tämän viikon maanantaina pyhäpäivä, joten tavallista pidempi viikonloppu mahdollisti pienen karkumatkan Pohjois-Espanjaan Galiciaan, meren rannalla sijaitsevaan kaupunkiin nimeltä A Coruña. Kaupunki on loistava viikonloppukohde kompaktin kokonsa takia, mutta paras aika Galiciassa vierailulle on ehdottomasti kesällä. Saimme viikonlopun aikana kuulla paikallisilta jatkuvasti, että meillä kävi sään suhteen loistava tuuri. Aurinko paistoi ja ilma oli lämmin, mikä on Galiciassa tähän aikaan vuodesta todella harvinaista.

Varasimme viisi tuntia suuntaansa kestävät automatkat Blablacar-nimisen kimppakyytisovelluksen kautta. Blablacar on useassa Euroopan maassa käytössä oleva palvelu, jossa kuka tahansa voi jakaa autonsa muiden samaan suuntaan matkustavien kanssa. Matkustajat maksavat sovelluksen kautta kuskille usein huomattavasti juna- tai bussimatkaa pienemmän summan vastineeksi kyydistä. Homma toimii samalla periaatteella kuin esimerkiksi Airbnb: käyttäjät jättävät toisilleen kommentteja ja suosituksia, joiden perusteella muut käyttäjät valitsevat kuskin tai matkustajan tuleville matkoilleen. Reissatessani Espanjassa elokuussa kuljin kaikki matkani Blablacarilla, ja kokemukseni ovat olleet pelkästään positiivisia. Lisäksi automatkalla tutustuu uusiin ihmisiin ja pääsee harjoittamaan kielitaitoaan.

Ensimmäiset havainnot A Coruñasta olivat meren suolainen tuoksu, rantakadut oranssiksi maalaava auringonlasku ja kaikkialla kohoavat valkoiset rakennukset. Ihmisillä hassu portugalin ja italian sekoitukselta kuulostava aksentti ja ilmassa lauantai-illan odotus.

Yksi kämppiksistäni on kotoisin A Coruñasta, joten hän oli antanut minulle listan vierailemisen arvoisista (ruoka)paikoista. Pohjois-Espanja on kuuluisa suurelta osin merenelävistä koostuvasta ruokakulttuuristaan, ja Galician varmaankin tunnetuin annos on nimeltään pulpo a la gallega, mustekalaa galicialaisittain. Söimme yhden parhaimmista Espanjassa nauttimistani aterioista täyteen ahdetussa tavernassa todella edulliseen hintaan, noin 13 euroa per nenä viineineen. Mustekalan lisäksi listalta kannattaa valita täydellisen mureaa naudan sisäfilettä paistettujen perunoiden kera. Paikka on ollut pystyssä vasta nelisen kuukautta, mutta lihan maine on jo ehtinyt kiiriä läpi kaupungin. (O’Merendeira, Rúa Galera 23.)

Ruokailu A Coruñassa on todella edullista verrattuna Madridiin. Esimerkiksi tapakset ovat pääkaupungin tarjontaa huomattavasti halvempia. Toisaalta Madridissa on paljon enemmän moderneja ja trendikkäitä kuppiloita kuin Coruñassa, jossa tarjonta keskittyy enemmän paikallisiin herkkuihin. Perinteisiä espanjalaisia tavernoita on joka kulmalla, ja jokaisen ruokalistalta löytyy mustekalaa vähintäänkin kahdella eri tavalla valmistettuna. Trendikkäämpää valikoimaa edustavat muun muassa artesaanipizzoja ja -pastoja tarjoileva Mama Chicó (Picavia 5) ja leipomotuotteisiin erikoistunut Pandelino (Rosalía de Castro 7), joka tarjoilee ihania aamiaisannoksia, brunsseja ja lounaita.

Processed with VSCOcam with c1 preset

Sunnuntaina ehdin epäillä, että olimme siirtyneet ajassa puoli vuotta eteen- tai taaksepäin: ihmiset lojuivat rannalla bikineissä, pelasivat rantalentopalloa ja lenkkeilivät rantabulevardilla vähissä vaatteissa. Rohkeimmat uskaltautuivat jopa uimaan. Suomalaisia ja galicialaisia yhdistää selkeästi ainakin yksi asia: auringon ja valon kaipuu.

Varsinaisia nähtävyyksiä A Coruñassa on vähän. Kaupungin viehätys muodostuu sen tunnelmasta, pikkukujista, satamasta, rannasta, kaupungin hälinästä. Jokaiselle jotakin. Kämppikseni to do -listalta ja Airbnb-emäntämme raapustamasta kartasta löytyi kuitenkin yksi välttämätön vierailukohde turisteille: Torre de Hércules eli Herkuleksen torni.

Kyseessä on ainoa roomalainen majakka, joka on rakentamisestaan aina nykypäivään asti säilyttänyt alkuperäisen tehtävänsä merenkävijöiden ohjaajana ja suunnannäyttäjänä. Vuonna 2009 torni julistettiin Unescon maailmanperintökohteeksi. Korkeutta majakalla on 55 metriä, ja se seisoo lähes 60 metriä korkean kukkulan huipulla. Huipulle kiipeäminen tuntui pohkeissa vielä kaksi päivää jälkeenpäin.

Näkymät tornin huipulta olivat uskomattomat. Armoton tuuli heitti hiuksia, aallot pauhasivat korvissa, ihmiset tornin juurella näyttivät häviävän pieniltä. Tavallaan tuntui, että olimme saapuneet maailman reunalle, kuten aikoinaan kuvittelivat tornin rakentajatkin.

Vähäisistä yöunista huolimatta olo oli viikonlopun jälkeen kuin uudestisyntynyt. Pieni irtiotto oli juuri se, mitä tähän väliin kaipasin – etäisyys auttoi avaamaan silmät ja luopumaan turhasta tunnetaakasta. Vaikka arki on arkea myös Madridissa, tuntuu taas, että mitä tahansa voi tapahtua. Esimerkiksi toissapäivänä kuljin luennon jälkeen naapurustoni katuja, kun sain kutsun oluenkaatoworkshoppiin – sattuuko näitä juttuja muuallakin kuin Espanjassa?

Lisäksi tällä viikolla Madridissakin on paistanut aurinko joka päivä.

Normaali

Yliopistobyrokratiaa espanjalaisittain

Ehdin jo olla hieman ihmeissäni ensimmäisten viikkojen aikana, kun erinäisten asioiden hoitaminen ja hoituminen osoittautuivat yllättävän vaivattomiksi. Argentiinassa vietetyn vuoden seurauksena mieleeni kun ehti pinttyä ajatus, että etelässä hommien aikaansaamiseksi tulee varata aikaa, aikaa ja vielä vähän aikaa. Sekä teräksiset hermot.

Tämän vuoksi yllätyin positiivisesti havaittuani, että Espanjassa asiat rullaavat eteenpäin varsin kevyesti ja ongelmitta. Madridin julkisen liikenteen matkakortin sai tilattua suoraan omaan postilaatikkoon netin kautta, opiskelijakortin sai noudettua yliopistolta nopeasti luvattuun kellonaikaan ja professorit saapuvat luennoille vain korkeintaan kymmenen minuuttia myöhässä. Sateella koulujen ovet pysyvät auki ja busseilla on todelliset, kirjoitetut aikataulut.

Valitettavasti ilo loppui lyhyeen, kun aloitin helvetillisen taistelun yliopiston kursseille ilmoittautumista vastaan. Viimeisen kuukauden olen juossut paikasta toiseen etsimässä milloin ketäkin yliopiston henkilökuntaan kuuluvaa henkilöä, joka lopulta kuitenkin ohjaa minut viiden muun ihmisen kautta kokonaan toiselle kampukselle. En olisi voinut aiemmin kuvitellakaan, että Espanjassa voisivat stressitasot hipoa näin korkeita lukemia.

Paikalliset opiskelijat ovat suorittaneet kursseille ilmoittautumisen netissä reippaasti etukäteen kesäkuukausien aikana. Vaihto-opiskelijoille asiaa ei ole tehty näin helpoksi, eikä vähiten siksi, että Erasmus-opiskelijoiden kurssi-ilmoittautumista ei voi suorittaa verkossa, vaan paikan päällä yliopistolla. Aikaa ilmoittautumiseen on kolme viikkoa lokakuussa. Oman haasteensa soppaan lisää myös se, että kaikille lukuvuoden kursseille on ilmoittauduttava yhdellä ja samalla kertaa.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa?

Syyslukukauden kurssien lisäksi on tiedettävä puoli vuotta etukäteen, mitä haluaa opiskella toisella lukukaudella. Toisaalta pelkkä haluaminen ei riitä, sillä monesti kurssit ovat täynnä. Itse kiersin kaksi ensimmäistä kouluviikkoa luennolta toiselle monesti vain saadakseni tietää tunnin jälkeen, että kurssille ei mahdu. Usein päädyin kokonaisen koulupäivän jälkeen kotiin uupuneena ja koko päivän hukkaan heittäneenä, sillä en pahimmillaan mahtunut millekään haluamistani kursseista.

Kaikilta valittujen kurssien professoreilta on saatava allekirjoitus lomakkeeseen, joka oikeuttaa vaihto-opiskelijan osallistumisen kurssille. Allekirjoituksen voi hankkia helpoimmin menemällä suoraan luennolle ja pyytämällä allekirjoituksen paperiin tunnin jälkeen. Toisen lukuvuoden kurssien kohdalla tämä ei tietenkään ole mahdollista, sillä ne eivät ole vielä alkaneet. Näiden kurssien kohdalla voi joko selvittää yliopiston verkkosivuilta, milloin kyseinen opettaja on paikalla työhuoneessaan (monien professoreiden kohdalla nämä aikataulut eivät merkitse minkäänlaista velvoitetta tulla paikalle) tai laittamalla hänelle suoraan sähköpostia (joka usein jää vaille vastausta).

Kun opettajien allekirjoitukset (omalla kohdallani 10 kappaletta, vaadittujen kurssien määrä vuodessa) on hankittu, alkaa lomakkeiden virallistamisen toinen osuus: eri osastojen leimojen hankkiminen. Jostain syystä tiedekuntani on jaettu kymmeniin osastoihin, ei kolmeen, kuten voisi viestinnän oppiaineiden (mainonta, journalismi ja audiovisuaalinen viestintä) määrästä päätellä. Jokainen kurssi kuuluu johonkin näistä osastoista, joilla kaikilla on tietenkin aivan omat aikataulunsa. Parin viimeisen viikon aikana olen ravannut yliopiston ja kodin väliä valehtelematta useita kertoja päivässä yrittäen metsästää eri osastojen henkilökuntia leimoineen.

Viime viikolla, päivä ennen kurssi-ilmoittautumisen loppumista, sain vietyä kaikki allekirjoitetut ja leimatut paperit tiedekuntani Erasmus-toimistoon. Huojennukseni oli vähällä muuttua itkuksi, kun sain kuulla, että papereistani puuttui vielä yksi leima. Jotta homma ei olisi mennyt liian helpoksi, kyseessä oli tietenkin kokonaan toisella kampuksella sijaitsevan psykologian tiedekunnan leima.

Ei siinä. Pari tuntia taistelua lisää: toiselle, kaupungin laidalla sijaitsevalle kampukselle ja takaisin.

Monesti pohjoismaalaiseen järjestelmällisyyteen ja selkeyteen tuudittautunut minäni tahtoo heittää kaikki paperit ilmaan ja huutaa. Eikö asioita voisi hoitaa helpommin? Toisaalta hymyilyttää. Ehkä luennoilla osaa olla enemmän läsnä, kun tietää, että niiden eteen on tullut tapeltua kynsin ja hampain.

Ainakin arvostukseni WebOodia kohtaan on noussut uusiin sfääreihin.

Normaali

Ida y vuelta

Kuukausi Madridissa tuli täyteen muutama päivä sitten. Tajutonta, kuinka nopeasti viikot ovat menneet, vaikka en ole vielä mitään kovin tuotteliasta tehnytkään. Viestinnän luennot alkavat vasta ensi viikolla, joten ensimmäinen kuukausi on kulunut kierrellessä, vetelehtiessä, kuntosalilla käydessä ja öisin riekkuessa (turha hienostella, on tullut juhlittua muutaman viikon aikana enemmän kuin Helsingissä yli puolessa vuodessa).

Kummallista kyllä, en ole vielä missään vaiheessa ehtinyt tylsistyä. Vaikka päivän aikana ei tekisi mitään sen erikoisempaa, on jatkuvasti hyvä olo, sellainen, että mitä tahansa voi tapahtua milloin vain. Ja niin tapahtuukin. Pieniä kohtaamisia, espanjalaisittain arkisia asioita, jotka tuntuvat minusta hassuilta, pitkiä polveilevia keskusteluja ties mistä aiheista, uusia kiinnostavia naapurustoja ja viihtyisiä kulmakuppiloita.

Lensin viime viikonlopuksi Suomeen, ja jo etukäteen olin saanut perheeltä ja ystäviltä ennakkokäskyn ”saat sitten kertoa kaiken”. Todellisuudessa ei ollut paljoakaan kerrottavaa, ainakaan mitään erityisen jännittävää. Ainoastaan, että tuntuu omalta. Kotikadun baarien sisäänheittäjät tunnistavat jo ja lupaavat ilmaisen oluen, kun seuraavan kerran kuljetaan kämppiksen kanssa ohi. Siesta kuuluu erottamattomana osana täydelliseen päivään. Lähimmistä metrolinjoista numero 1 on kellonajasta riippumatta aina täynnä, parempi siis ottaa jokin muu kulkuväline, jos mahdollista. Torstai-iltaisin tietää, että viikonloppu on käsillä, sillä viereisestä baarista kantautuu puheensorinaa ja rock-musiikkia huoneeseeni yömyöhään asti.

Tällä viikolla aloitin asteittaisen sopeutumisen arkeen parin aamuluennon muodossa. Vaikka opiskelen Madridissa pääasiassa viestintää, saan valita pari kurssia myös muista tiedekunnista. Opiskelen Suomessa sivuaineena sosiaalipsykologiaa, joten päätin edistää sivuaineopintojani Madridissa yhden kurssin verran. Sosiaalipsykologiaa on Universidad Complutense de Madridissa tarjolla vain muutama kurssi psykologian tiedekunnassa, mutta sattumalta yksi niistä vaikuttaa kuvauksensa perusteella istuvan myös omiin opintoihini Helsingin yliopistossa.

Ainoa huono puoli on, että psykologian tiedekunta on eri kampuksella ja kauempana kuin viestinnän. Koulujen alkamisen (ja ilmeisesti uuden lukuvuoden aiheuttaman alkuinnostuksen) vuoksi sain sekä tiistai- että torstaiaamuna jonottaa noin sadan muun opiskelijan kanssa kampukselle menevää bussia parisenkymmentä minuuttia. Itse bussimatka, joka normaalioloissa kestää noin vartin, kesti molempina aamuina lähes 40 minuuttia. Täpötäyteen ahdetussa bussissa voi seurata lämpömittarin lukemien nousemista aste asteelta viiden minuutin välein.

Olen rakentanut lukujärjestykseni kahden kampuksen varaan sen verran väljästi, että aikaa on aina riittävästi kulkea kampukselta toiselle. Ensi viikosta lähtien nähdään, miten suunnitelma toimii käytännössä.

Normaali